Ollaan tehty pientä edistystä Noxun kanssa, hän menee yksin kouluun, ollaan harjoiteltu pikku pätkiä kerralla, tuntuu hyvälle että hän uskaltaa luottaa ja tuntea turvaa siit että mitään ei tapahdu ja että koulu on edelleen siellä missä oli eilen ja että mä olen lähettyvillä. Tuo turvattomuuden tunne sillä on ollu niin vaikea ja on ollu niin raskasta kun se ei oo uskaltanu tehdä mitään ilman mua.. Valoa on tunnelin päässä.

En tiedä millon nää kaikki kivet tippuu sydämestäni, kauhee huoli N. Voi tosi huonosti enkä tiedä miten voin auttaa, haluaisin että tulee tänne vähän aikaa mutta kun siltä ei oikeen saa mitään vastauksia. Ollaan sen isänsä kanssa paljon juteltu ja kaikilla on niin kova huoli. Tiedän että viimeset vuodet on ollut sille raskaita kaikkien muutoksien takia ja sit että näkee isäpuolensa oven takana kuolleena. Olit niin paljon mukana sen elämässä ja olit aina hyvä isähahmo sille, luulen että välitti susta enemmän mitä tajusikaan. Miten oppis elämään niin ett kaikilla olis hyvä olla??

Noxu oli Isakilla yötä ja tuli tunti sitten kotia iloisena. Katottiin niitä muutamia valokuvia joita enää on jäljellä, luulen et on tärkeää sille nähdä susta kuvia ja jutella susta, esim. kun ne oli Isakilla soittanut rummuilla, et säkin olit soittanu kitaraa ja bassoa, toivonmukaan musiikki kiinnostus periytyy. Tai niinku me muutama viikko sit tehtiil spagettia ja lihapullia sun lempireseptillä. Oot niin läsnä meidän arjessa, joskus tuntuu et nään sut kadulla kun joku kävelee kun sinä tai on joku samantyyppinen vaate päällä, lippis tai jotain.

vuosien varrelta...

vihdoinkin ne sai leikata, kesti vaan n. 8kk...huhuh. No onneks se on tosi tyytyväinen itse, eli toivonmukaan voidaan seuraavallakin kerralla mennä sinne.
Viime yönä olin taas muutaman tunnin hereillä, ajattelin sua, kaikkia juttuja vuosien varrelta. Sitä kuinka ihanaa oli baari illan jälkeen kömpiä viereesi, kuinka joka kerta avasit sylisu ja kiedoit kätesi ympärilleni. Sanoin sulle aina kuinka kiitollinen olin että mulla oli sinut kotona.
Tänään mulla on tapaaminen josta tiedän että pitäisit ja kannustaisit mua viemään eteenpäin, mut enemmän siitä myöhemmin.
Ikävä sua...

Olin juoksulenkillä aamulla, tuntu tosi paskalle, juoksin ja itkin...mietin elämää.

Ikävä on on niin sairaan kova, sattuu pelkkä hengittäminen. Voi olla et lääkkeen unohtamisen ottaminen on syy siihen että tunnen kaipuun. Siispä en varmaan ikänä voi lopettaa sen syömistä. Ei haittaa kun en varmaan halua tuntea mitään.

Viime viikko oli sairaan vaikee, nousin ylös sängystä koska oli pakko. Sain Noxun kouluu ja heittäydyin sohvalle, koitin saada ajan vaan kulumaan, loppumaan, unohtamaan.

Kadoksissa, niin kadoksissa. Haluaisin palata takiain ajassa ja saada sut takaisin. En voi sua pelastaa, tiedän sen. Mutta tekisin jotain, en tiedä mitä mutta jotain että lopputulos ei olis se että kuolet 45vuotiaana. Ei ole ikävä sitä mitä olit, viimeset pari vuotta koska se ei ollut sinä. Kaipaan sitä positiivista, kaunista sielua, aurinkoa.