Kuva töistä... jossa meneillään vikoja päiviä eikä mulla oo mitään tekemistä. Oon saanu ihan kaikki vanhat jutut lopetettua, wohoo mut nyt kuolen kohta tylsyyteen. No kait sitä voi vähän surffata netis.

Varmaan jo tässä vaiheessa ikää ja kokemuksia pitäis osata ajatella et ei ole kyse viimeisestä pysäkistä vaan matkasta sinne. Oppia nauttimaan niistä jokaisesta pysähdyksestä, kaikesta mitä sillä matkalla tapahtuu. Usko että kaikki muuttuu hyväksi, toivo että löytää onnellisuutta, tajuu arvostaa et sen matkan saa tehä terveenä, kiitollisuus heistä jotka jakaa kanssasi sen matkan.
Muistaa heidät jotka ei ole täällä mutta joiden vaikutus on ollu niin suuri että osaks ei edes olisi se ihminen joka on tänään, ilman heitä ja se mitä he ovat opettaneet.

Tiedän sen! Mut on niin vaikeet yrittää ajatella eteenpäin lun kaikessa menee kokoajan taaksepäin. mut mä kuolen kohta ikävään... ei kukaan taju...

Aika menee mut ei oo menny päivääkään ettetkö oo ollu mun ajatuksissa. Oon opetellu etten jää kiinni niihin ajatuksiin mutta päiviä tulee jotka pistää mut lukkoon, ikävä on vielä niin kova. Muistan meidän elämää ja tunnen itteni niin yksinäiseksi. Päiviä kun N kanssa ei oo muuta kun tappelua kaipaan sua vielä enemmän. Ikävä sua

Heräsin aamulla unesta, suunnattoman surullisena. Kävit luonani, tiedän koska tunsin sen niin vahvasti. Halasit mua ja sanoit et päästät musta irti, lähetit valkoisen linnun taivaaseen, jotenkin symboolina et sun on lähettävä kokonaan. Vikat kaks viikkoa oot ollu jotenkin enemmän läsnä kun vähään aikaan, vaikkakin oot ajatuksissani lähes koko ajan. En tiedä oliko tää aika jotenkin valmistelua. Oon tuntenut enemmän ja niin vahvasti.

Itkin aamun ja kyyneleet valuu kokoajan kun en ollu ajatellu et joudun jotenkin kummallisesti vielä uudelleen hyvästeleen sut.

En tiedä miten sen enään sanon mut ikävä ei tunnu koskaan loppuvan.